"Ostitko sinä?" tikasi hän miehelle.
"En ostanut", vastasi mies, "ja muut, jotka olivat samalla kertaa Hyrränperässä olleet, sanoivat, että se kauppias oli vain laukkukauppias."
"Lienee sen Pirtu-Santerin apulaisia", arveli Vänttinen.
Niin kului taas yö ja tuli aamu.
Vänttinen oli varhain liikkeellä ja tiedusteli kaikilta vastatulleilta, eikö ollut näkynyt poliiseja ja olivatko sattuneet kuulemaan, oliko peslaakia tehty. Mutta ne tulijat eivät olleet erinomaisempia nähneet eivätkä sattuneet mitään kuulemaankaan.
Vänttinen oli levoton, mutta arvasi, että perään olivat päässeet poliisit, koska niin kauan viipyivät.
Vihdoin iltahämyssä hiihteli yksi poliiseista puulaakin pirtin pihaan.
Vänttinen tunsi hänet läpi himmeän ikkunan. Hän riensi konttorista heti
kuulemaan, kuinka oli käynyt. Kysymyksiä sateli kuin rakeita, ja
Vänttinen liehui ja käveli edestakaisin.
Hyvin oli käynyt, kertoi poliisi.
Sen kuultuaan Vänttinen vähän rauhoittui, niin että poliisi saattoi ryhtyä selittämään heidän takaa-ajoansa.
"Kirkonkylästä, erään talon navetan takaa, tapasimme kuorman ja hevosen… Kuormassa oli monta säkillistä ruotsalaista konjakkia… Miestä emme nähneet… Hän oli ehtinyt saada sukset ja hiihtänyt pakoon…"