Kuormaa purkaessa oli tukki vierähtänyt ennen aikojaan reeltä ja musertanut tukkiläjää vasten oikean jalan polven alta aivan murusiksi, luutkin, kertoi se mies, joka sanoi käyneensä Palovaaraa hirveästä pinteestä päästämässä.
"Pyörtynyt oli, ja kova oli työ, ennenkuin sain tukin sen verran siirtymään, jotta sai rutistuneen jalan irti", selitteli hän läsnäoleville. "Niinkuin kuollut retkotti siinä, mutta virkosi sitten vähitellen ja ymmärsi kaikki, miten hänelle oli käynyt."
Osaaottavina siinä miehet onnetonta toveria säälittelivät, ja kun kuulivat, että oli suuren perheen isä ja ainoa turva, niin alkoivat kerätä avustusta keskenään.
Puulaakin rekeen nostettiin loukkaantunut ja peitettiin huolellisesti nahkasilla.
Vänttinen, vaikka olikin kovaluontoinen mies, oli kuitenkin sääliväinen ja antoi ankarat määräykset kyytimiehelle, joka sairasta lähti kirkonkylään ja lääkärin luokse viemään.
"Jos sairas tuntuu kestävän, niin anna mennä hyvää kyytiä, sillä ei ole tämmöisessä tilanteessa aikaa vitkastella. Verenmyrkytys voipi tulla hyvin äkkiä, ja siinä se sitten on miehen elämän loppu."
"Koetan parastani", lupasi kyytimies, joka hänkin puulaakin puolesta palkattiin.
Säälissään ja hyväntahtoisuudessaan koetti sairasta kukin parhaansa mukaan lohduttaa ja rohkaista. Mikä tarjosi sitä, mikä tätä. Muuan lyhyt ja hyvin punainen mies esitteli, että hänellä olisi hokmannia pullossa… eikö kovaonninen mies sydämen vahvistukseksi sitä tahtoisi…
Mutta kun Vänttinen kuuli puhuttavan hokmannista, kielsi hän jyrkästi sitä sairaalle antamasta.
Hänellä oli itsellään pullossa jotakin punertavaa nestettä, jota antoi loukkaantuneelle kaksi teelusikallista.