Ja levottomaksi tunsi Vänttinen itsensä.
Yrjö piti kiirettä. Hän tahtoi joutua jo sunnuntai-iltana eväineen kodalle takaisin, jotta maanantaiaamuna ehtisivät varhain metsään. Siten ei menisi yhtään työpäivää hukkaan.
Niin oli isä neuvonut.
Saatuaan eväät häkkiin hän aikoi lähteä. Syrjänen oli luvannut tulla samaan matkaan, mutta ei malttanutkaan vielä lähteä.
"Menehän sinä", sanoi hän Yrjölle. "Minä hiihtelen täältä huomisaamuna."
Yrjö lähti yksin ajamaan.
Oli pilkkopimeä talvi-ilta, sillä nyt oli kuunpohja. Yrjö makaili reessä ja huvikseen lauleskeli:
Ja sen sorjan tytön itselleni kihlaan
ja alttarin eteen sen talutan…
Niin hän lauleli, mutta muuta hän ajatteli. Pitkin matkaa hän oli kuulevinaan milloin perästä, milloin sivulta, kuin joku olisi suksilla hiihtänyt. Kerran tuntui kuin hiihtäjä olisi hyvin likellä. Yrjö lakkasi laulannasta, nousi reessä seisomaan ja huusi:
"Onko siellä hiihtomies perässä?"