Vänttinen pysyi hyvällä tuulella, ja Syrjänen, Antin ja Yrjön päällysmies, oli aina kuin päivän paiste.
Ei ollut Airiselän ajossa koskaan edellisinä talvina ehditty jouluun mennessä niin paljon tukkeja ajaa kuin nyt. Mutta näin erinomaisen hyvää syystalvea ei ollutkaan sattunut pitkiin aikoihin. Pohja oli luja ja lunta riittämään asti. Tapaturmia ei ollut sattunut sitten kun Palovaaralta jalka musertui. Ei ollut viinanmyyjistäkään ollut haittaa kuin yhden kerran. Silloin oli Venäjän puolelta tullut kaksi laukkukauppiasta, ja useassa kodassa miehet olivat sen päivän olleet pilalla. Ei ollut kuitenkaan tappeluita eikä muutakaan häiriötä sattunut.
Mutta Pirtu-Santerin kerrottiin kiertelevän ympäristöllä. Moni oli hänet nähnyt ja varmaan tuntenut. Poliisit olivat monta kertaa olleet hänen perässään, hiihtäen kuin otusta takaa, mutta aina oli Santeri osannut piilottautua ja suksenlatunsa sotkea.
Vänttinen kirosi poliisien saamattomuutta ja antoi määräyksen, että jos kuka Pirtu-Santerin kohtaa, saapi hänet panna köysiin ja toimittaa vanginkuljettajalle, sillä semmoinen oli oikeuden päätös.
Mutta Santerin kimppuun ei tehnyt kenenkään mieli hyökätä, sillä hänellä oli aina aseet matkassaan.
* * * * *
Lauantaipäivä oli.
Antti ja Yrjö olivat ani varhain menneet metsään, ehtiäkseen tehdä tavallisen päivätyönsä. Sillä Yrjön oli taas illalla lähdettävä puulaakin pirtiltä eväsvaroja noutamaan. Toiveita oli Antilla myöskin, että Selma oli jonkun kirjeen pannut tulemaan…
He olivat ahkerasti puuhanneet koko päivän, ja kun viimeistä kuormaa lähtivät viemään jokivarteen "plassilleen", sanoi Antti Yrjölle:
"Hiihdä sinä nyt suoraan kodalle ja pane keitto tulelle… minä vien kuorman rantaan ja tulen sitten…"