Jo olisi pitänyt Antinkin ehtiä kodalle.
Toisilla miehillä oli jo keitto valmista, ja he alkoivat puukoillaan ronkkia lihapaloja padasta ja ryystivät lientä palan paineeksi. Yrjönkin keitto jo kiehui, mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi.
Toisten syödessä Yrjö meni kodan eteen kuuntelemaan, eikö Mustan tuttua tiukua jo erottaisi.
Hän seisoi pitkän aikaa kodan edessä ja kuunteli sinnepäin, mistä tiesi isän tulevan. Ilta oli kylmä. Taivas oli tähdessä, ja tunturien huipuilla alkoivat revontulet roihuta. Pakkanen riemuitsi ikimetsissä paukahdellen, ja vauhdissaan ja jäätävänä viimana vihkaisi kylmänvihuri poikki jänkkien. Tuntui kuin ilma helähtelisi omaa kylmyyttään.
Mutta Mustan suuren messinkisen tiu'un helinää ei Yrjön korva erottanut.
Hän palasi kotaan, vieden mennessään sylyksen honkahalkoja.
"Kuuluiko tiukua?" kysyivät toiset.
"Ei kuulunut. En ymmärrä, mitä hän niin kauan viipyy. Olisi pitänyt jo ehtiä…"
Eräs miehistä, Roope niminen, arveli:
"Ettei vain ole joku vastuspaikka sattunut… joko hevoselle tai miehelle…"