Toiset eivät virkkaneet siihen mitään. Jokainen tiesi, että "vastus", onnettomuus, oli joka hetki vaanimassa tukkimetsässä olevaa miestä.
Ja hetken perästä, kun kaikki istuivat miettiväisinä, sanoi äskeinen
Roope:
"Eipä ole Antin tapaista, että ilman aikojaan viivyttelee…"
Nyt kävi Yrjökin levottomaksi. Hän meni uudestaan ulos kuuntelemaan, mutta vieläkään ei erottanut Mustan tiukua.
"Ei kuulu vieläkään tiukua", sanoi hän kotaan palatessaan. "Lähden katsomaan, missä viipyy…"
Hän riensi matkaan kiireesti ja levottomana.
Roope, joka jo oli ateriansa päättänyt, sanoi:
"Minäpä tästä joudan kumppaniksi."
Hän haki kuivumassa olevat kintaansa ja lakkinsa, ja niin he Yrjön kanssa läksivät metsän poikki suksilla siihen "plassiin", johon Antti tukkejansa ajoi. Siinä lähellä joen rannalla olivat toistenkin ajajain tukkiläjät.
"Joku kumma sille on Antille tapahtunut", puheli Roope hiihtäessään Yrjön perässä samaa latua. "Mitä se muuten kuormaa purkaessa näin kauan viipyisi?… Jotakin on tapahtunut joko hevoselle tai miehelle. Siitä uskosta en pääse."