Yrjö kuuli Roopen puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Roopen usko vahvisti vain hänen omia epäilyksiään.

Ja hänen hiihtovauhtinsa eneni sitä mukaa kuin he tukinpurkupaikkaa lähestyivät, eikä vieläkään kuulunut Mustan tiukua. Loppumatkalla Yrjö hiihti jo niin nopeasti, että Roopella oli täysi työ pysytellä perässä.

Oli melkein pimeä, sillä revontulten loimo, joka äsken valaisi heidän metsän läpi hiihtämäänsä latua, oli sammunut, ja suuret tukkiläjät törröttivät kuin kummitukset jokitörmällä, kun he loppumatkan hiihtivät joenuomaa pitkin.

Erään tukkiläjän luona Roope saavutti Yrjön, mutta kumpikaan ei hiiskunut sanaakaan pahoista aavistuksistaan.

"Kohta ollaan perillä", puhui Yrjö hätäisellä äänellä. "Tuon mutkan takana on meidän läjämme, se, johon isän oli määrä kuorma tuoda…"

Kun he sivuuttivat mutkan ja saivat tukkiläjän näkyviinsä, huomasivat he Mustan seisovan aivan hiljaa tukkiläjän laidassa ja kuormasta ainoastaan yhden tukin olevan poissa, läjään väännettynä…

Mutta melkein Mustan vieressä, etupajun kohdalla, makasi mies suullaan lumessa liikahtamatta kuin kuollut. Tukkikanki oli poikittain reessä olevien tukkien päällä…

"Se on alkanut kangella vääntää tukkia reestä… ja kanki on iskenyt päähän", sanoi Roope, ja molemmin tarttuivat he tainnoksissa olevaan Anttiin kiinni ja koettivat nostaa… Otsassa näkyi suuri, punainen kuhmu, ja toinen ohimo oli verinen.

Antti vain urisi vähän, kun Yrjö ja Roope nostivat hänet seisomaan. Ei kyennyt mitään vastaamaan. Silmät olivat ummessa ja suu puoleksi auki.

Kiireesti he purkivat tukit reestä, asettivat Antin etureen pankolle, molemmin puolin häntä tukien, ja lähtivät ajamaan kodalle.