Siihen kokoontuivat kaikki Antin ympärille, mutta Yrjö itki ja valitteli ja koetti monta kertaa saada isäänsä vastaamaan.
Vänttiseen koski kovasti. Hän oli kalpea kuin palttina ja puhui tavallista hiljaisemmalla äänellä.
Patokoski teki mitä ymmärsi. Hän sitoi Antin otsalle kylmään veteen kastetun liinan ja selitti, että jos aivoihin on koskenut, niin… niin mies on auttamattomissa…
Eräs tukkimies, joka oli etempää katsellut, arveli:
"Mutta jos sitä ei olekaan kanki iskenyt… jos onkin hevonen potkaissut…"
Oli joukossa niitäkin, jotka uskoivat senkin mahdolliseksi.
"Mikäpä sen tietää, kun sattui aivan yksin olemaan", arveli Roope. "Mutta niin minusta näytti, että kanki oli jotenkin singahtanut ja paukahtanut suoraan otsaan… Vaikka en minä sen tarkemmin osaa selittää…"
Ja yksi arveli käyneen niin, toinen näin. Mutta kukaan ei osannut oikein tyydyttävästi asiaa selittää.
"Musta sitä ei ole potkaissut", kykeni Yrjö sanomaan. "Se hevonen ei ole korviaankaan luimuun koskaan vetänyt… niin on lakea…"
Mutta Vänttinen kutsui Yrjön konttoriinsa, ja he istuivat siellä kahden kesken pitkän aikaa jutellen. Yrjö ei enää itkenyt, mutta oli kalpea kuin ruumis. Vänttinen toimitti sairaalle mukavamman reen, johon tehtiin pehmeä vuode. Sairasta oli heti yön selkään lähdettävä viemään lääkäriin, ja Vänttinen toimitti puulaakin puolesta miehen Yrjölle kumppaniksi. Olisi ollut monta lähtijää.