Vänttinen joutui aivan suunniltaan.
"Minä tarkoitan Pirtu-Santeria", jatkoi Patokoski sikaariaan imeskellen. "Olen saanut kuulla, että hän on uhannut kostaa Antille ja poliiseille, koska kuului olevan siinä uskossa, että Antti oli ilmoittanut poliiseille hänen olleen liikkeellä… ja hän menetti konjakkikuormansa ja hevosensa…"
Nyt alkoi Vänttinen ymmärtää, ja vihan puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
"Sitä se lurjus sitten on täällä ympärillä vaaniskellut, kun hänet on vähänväliä nähty. Kyllä minä nyt ymmärrän…"
Hän tuli kuin raivoihinsa, puri hammasta ja pui nyrkkiä. Hän käski valjastaa heti hevosen, otti molemmat poliisit matkaansa ja läksi kiireesti ajamaan sille kodalle, jossa Antti poikineen oli asunut.
Kodalla olevat miehet, jotka nyt sunnuntaina olivat joutilaina, otettiin vielä kumppaneiksi, ja miehissä lähdettiin sitten Antin tukkiläjälle, siihen, johon hän viimeisen kuorman oli tuonut. Syrjänen läksi oppaaksi.
Ja matkalla kertoivat Antin kanssa asuneet miehet, että kahtena iltana olivat nähneet oudon miehen hiihtävän kodan ohi. Ei ollut yksikään häntä tuntenut, mutta kun olivat kysyneet, mihin matka, niin ei ollut mitään vastannut eikä taakseen katsonut, vaan hiihtänyt suoraan metsään.
Tukkilaiselta ei outo ollut näyttänyt.
Antti ei ollut sattunut silloin kodalla olemaan, mutta toiset olivat siitä Antillekin kertoneet.
"Mitä Antti sanoi?" kysyi Vänttinen.