"Ei tiennyt Anttikaan arvella sinne ei tänne. Kuka lienee ollut, arveli vain."
Vänttinen istui synkkänä.
"Se mies pitää saada köysiin, vaikka maksaisi kymmenen tuhatta markkaa", sanoi hän poliiseihin päin kääntyen.
He saapuivat Antin tukkiläjälle ja alkoivat tehdä havaintojaan. Siinä näkyi tukkiläjän vieressä vielä siljo, johon Antti oli kaatunut, näkyi veripilkkuja ympärillä, ja lumi oli kovaksi tannerrettu. Muuta erinomaisempaa ei ilmennyt. Toinen poliisi huomasi kuitenkin suksenladun, joka lähti suoraan metsään. Hiihtäjällä oli ollut kiire, sillä somman jäljet olivat harvassa ja syvään painuneet. Ja kun latua miehissä tarkemmin tutkittiin, huomattiin, että suksien olas oli tehnyt leveämmän jäljen kuin Antin ja Yrjön sukset. Sitäpaitsi tiesivät toiset miehet kertoa, että Antti ja Yrjö käyttivät metsässä kulkiessaan vain toista sompasauvaa. Muuten näkyi, että latu oli aivan eilinen. Joku oli siis käynyt täällä tukkiläjällä silloin kun Antti yksin oli kuormaa purkamassa. Tukkikankea, joka vielä oli läjän päällä, tarkasteltiin ja koetettiin miettiä, olisiko se, ja millä tavoin, sittenkin voinut poukahtaa otsaan. Mutta vaikealta se tuntui selittää. Silloin huomasi Syrjänen, joka oli kävellyt tukkiläjällä, tukkien välissä uudenlaisen nahkakintaan ja harmajan vanttuun, jossa oli punainen ranne. Se oli pudonnut syvälle tukkien väliin. Kankien avulla siirrettiin tukit syrjään ja kinnas vedettiin esiin.
Se oli outo kinnas, ja siitä näkyi, ettei se ollut tukinajajan kinnas eikä työssä käytetty. Miehet tiesivät varmaan sanoa, ettei se ollut Antin eikä Yrjön kinnas.
Kokoonnuttiin miehissä kinnasta tarkastamaan.
"Täällä kintaan ranteessa on nimikirjaimet!" huudahti toinen poliiseista hyvillään. "Tässä on selvästi S.R."
"Santeri Räsänen! Se sopii! Se on selvää… epäilemättä! Pirtu-Santerin kinnas on!" huudahti Vänttinen ja riensi hänkin kinnasta tarkastamaan.
Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kinnas todella oli Pirtu-Santerin eli Santeri Räsäsen, joka kuului olevan hänen sukunimensä. Ja selitettävissä oli, miten se oli tukkien rakoon joutunut. Kiireessä se oli pudonnut kädestä, ja kun pimeä jo oli ja Santeri tietysti pelkäsi, että kodalta voisi miehiä saapua millä hetkellä hyvänsä, ei hän joutanut sitä hakemaan, vaan hiihteli pakoon, kamalan työnsä tehtyään.
Niin arvelivat miehet.