Ei ollut kenelläkään aavistusta, mihin päin Santeri oli lähtenyt. Erämaat olivat yhtä äärettömät joka haaralla, päivät lyhyitä ja pakkaset kovia. Ei ollut suuria toiveita takaa-ajajilla.
Syrjänen miehineen seurasi kuitenkin ensiksi sitä latua, jonka olivat tukkiläjältä nähneet metsään painuvan. Mutta heidän ilonsa loppui lyhyeen, sillä kilometrin päässä latu laskeusi tukkitielle ja katosi siihen. He hiihtivät ympäristöllä nähdäkseen, oliko hiihtäjä noussut uudestaan metsään, mutta semmoista suksenlatua eivät enää mistään löytäneet.
Mutta Syrjänen ymmärsi hyvin, että kauas ei Santeri pakkasyönä ollut ehtinyt. Asutuille seuduille hän ei tietenkään ensiksi uskaltautuisi, mutta ei hän myöskään pitkää aikaa tulisi toimeen paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa.
Syrjänen oli takavuosina kerran kulkenut näitä maita Venäjän puolelta ja muisti, että ihan rajalla, Suomen puolella, korkean vaaran alla, oli pienoisen joen törmällä ollut pieni maakota, jonka poropaimenet kai olivat siihen levähdyspaikakseen tehneet. Siinä oli kiuas loukossa ja lavitsalla hyvä makuusija.
Syrjänen otaksui, että Venäjän puolelta tulevat viinakauppiaat käyttivät tätä yksinäistä kotaa yösijanaan, sillä silloin kun hänkin siitä oli osunut kulkemaan, oli kodassa vasta ollut asukas, jonka suksenlatu lähti Suomeen päin. Mutta ei ollut hänkään paikkaa merkinnyt, ei tiennyt maiden nimiä eikä varmaan muistanut, minkä näköinen se vaara oli, jonka alla kota oli ollut. Ei muistanut sitäkään, millä puolella vaaraa kota oli, oliko etelä- vai pohjoispuolella. Yksi seikka oli jäänyt mieleen. Kun he kodalta olivat lähteneet ja jälkeensä silmänneet, oli hän pannut merkille, että sen vaaran laki oli pyöreä ja että siinä kasvoi juuri laen huipussa sankkaa metsää, kun kupeet taas olivat paljaat ja puuttomat.
Mutta silloinen opas oli Syrjäselle selittänyt, että sekin vaara jo kuului Airiselän maihin. Syrjäsen muistin mukaan piti sen vaaran olla Kilpisjoelta, missä Antti oli tukkeja ajanut, suoraan itään. Hän otaksui, että Santeri hätääntyneenä oli hiihtänyt ensiksi sinne ja sieltä sitten muita seutuja toisille tukinajopaikoille. Ihmisasuntoja ei ollut näissä erämaissa.
Syrjänen miehineen varustausi matkaan. Eräältä tukinajajalta, joka asui samassa kodassa kuin Anttikin, hän sai kuulla, että samanlainen suksenlatu oli nähty etempänä metsässä. Se oli näyttänyt painuvan suoraan itään päin.
He lähtivät matkaan, ja tukkilainen lähti oppaaksi siihen paikkaan, jossa oli ladun nähnyt. Suuri oli Syrjäsen ilo, kun hän latua tarkastettuaan huomasi olaksen jäljen samanlaiseksi kuin se, jonka tukkiläjältäkin olivat nähneet lähtevän. He lähtivät sitä seuraamaan.
Viisaasti oli hiihtäjä kuitenkin koettanut peittää jälkiään, sillä yhtäkkiä latu kääntyi takaisinpäin ja laskeusi tukkitielle. — Sitä tietä ei kuitenkaan ollut sittemmin kuljettu, ja kun se muutenkin oli vielä pehmeänlainen, näkyi latu hyvin. Erään suuren kuusen juurelta se nousi metsään ja näytti taas alkavan painua itää kohti.
Syrjänen miehineen seurasi latua, joka hetken päästä laskeusi suurelle, harvamännikköiselle jänkälle. Kun ilma oli pysynyt tyvenenä, ei latu ollut tuiskunnut umpeen. Se näkyi selvään, ja somman jäljet näkyivät täällä jänkällä vielä paremmin kuin metsässä. Takaa-ajajat jouduttivat hiihtoaan. Jänkän toiselta rannalta kohosi korkea vaara, mutta latu näytti vievän sen pohjoispuolitse loivempia maita. Syrjänen käski miesten seurata latua. Hän itse hiihtäisi suoraan vaaran laelle nähdäkseen maita ja merkitäkseen vaarojen lakia.