Oli juuri keskipäivän aika. Syrjänen arveli ehtivänsä vaaran laelle ennen kuin alkoi hämärtää. Yhtymisen merkiksi päätettiin, että miesten, kun olivat latua seuranneet toiselle puolen vaaraa, oli siellä huudettava, jotta Syrjänen kuulisi, missä olivat. Niin he erosivat.
Suksikeli oli talven parhaita, ja nopeasti nousi Syrjänen viistoon hiihtäen vaaranlakea kohti. Ehdittyään puoliväliin vaaraa hän katsoi taakseen ja näki miesten painuvan vaaran alla olevaan kuusikkoon. Laelle päästyään hän alkoi silmäillä ympärilleen. Erämaata joka taholla. Mutta suoraan idässä näkyi korkea vaaran jyppyrä, jonka huipulta siinsi huurteista metsää…
Syrjänen tiesi olevansa oikeilla jäljillä, ja riemuissaan havainnostaan hän laski menemään vaaran alle. Aukealle tultuaan hän seisahtui, ja silloin hän kuuli melkein suoraan edestään kumppaniensa huudon… Mutta silloin olikin jo pimeä.
He olivat yöpyneet sakeaan korpeen, johon kylmä, öinen vihuri ei tuntunut. Rakovalkean ääressä olivat siinä värjöttäneet yön, mutta lähtivät varhain liikkeelle, seuraten suksenlatua, joka nyt kuitenkin jo oli paikotellen mennyt umpeen. Syrjänen hiihti edellä, toiset perässä. Johtuivat siinä puhumaan siitä, että jos Santerin kohtaavat, niin miten menettelevät. Sillä tietona oli, että Santerilla aina oli ampuma-ase matkassaan ja lisäksi monenlaisia teräaseita.
Mutta aseita oli heilläkin. Joka miehellä oli revolveri ja pitkä puukko.
"Ellei Santeri sovinnossa antaudu, niin ammun hänet heti hengettömäksi", uhkasi Syrjänen ja koetti rohkaista kumppaniensakin mieltä.
Ja niin jutellen hiihtelivät.
"Mutta jos nämä suksen jäljet eivät lopultakaan ole Santerin, jos tästä on joku muu hiihtänyt…" arveli toinen miehistä.
"Kuka piru tänne olisi hiihtänyt!" tuumaili Syrjänen.
"Jos olisi ollut joku Venäjän puolen poromies."