Saattoihan sekin olla mahdollista.
"Jostakin hänet kuitenkin tavataan", sanoi Syrjänen. "Monta kymmentä miestä on etsimässä…"
Oli aivan pimeä, kun he ehtivät sen vaaran juurelle, jossa Syrjänen muisteli maakodan olevan.
He vartoivat, kunnes revontulet alkoivat valaista, ja lähtivät sitten latua seuraamaan. Mutta aukealla latu katosi kokonaan, ja silloin he lähtivät vuorta sen juuritse kiertämään.
Eräässä paikassa Syrjänen huomasi ladun, mutta se oli niin ummessa, ettei siitä saanut selvää, mihin päin lähti viemään.
Aamupuoleen yötä, kun revontulet sammuivat, täytyi heidän tehdä nuotio ja asettua levähtämään.
Mutta kun päivä hiukan alkoi sarastaa, nousivat he suksilleen ja lähtivät vaaraa kiertämään.
He joutuivat pienoisen joen uomaan, ja Syrjänen arvasi, että tämä oli se joki, joka kierteli vaaran ympäri ja jonka hiekkaisella rantatörmällä sen yksinäisen maakodan piti olla.
Joenuomalla he löysivät useita vereksiä suksenlatuja, seurasivat niitä ja joutuivat aukeammalle paikalle. Silloin he näkivät lumipeitteisen kodan, jonka harjasta vain muutamia mustuneita ranganpätkiä pisti esiin.
He tiesivät tulleensa Syrjäsen muistelemaan paikkaan ja lähestyivät hiljaa kotaa. Pitkän matkan päähän he jo näkivät, että kodan edusta oli tannerrettu kovaksi ja että valkoiselle lumelle oli lennellyt mustia nokihiutaleita. Ovi, matala, hongan kelleksistä tehty, oli kiinni, eikä sisältä kuulunut mitään. Oven luota lähti suksenlatuja monelle haaralle.