Syrjänen laukaisi revolverinsa ilmaan ja huusi, että jos sisällä oli joku elävä olento, niin tulkoon ulos… Ei kuulunut hiiskaustakaan. Syrjänen repäisi oven auki.
Heitä vastaan lehahti väljähtänyt savunhajuinen lämmin, ja pienessä kodassa näkyi makuusija, jossa oli vuoteena saraheiniä. Pesä oli tyhjä. Otus oli ehtinyt lähteä. He tutkivat tarkoin kodan sisustuksen, löytääkseen jotakin, josta tietäisivät päättää, oliko Santeri todella ollut siellä. Mutta mitään ei löytynyt. Katossa riippui pienoinen pikiöljypullo, joka näytti siihen unohtuneen joltakin kesäkulkijalta, ja kiukaan kiviltä löytyi muutamia jyrsittyjä luita.
Muuta eivät löytäneet.
He alkoivat tarkastaa niitä suksenlatuja, joita kodalta lähti monelle suunnalle. Oli vanhempia ja oli vereksempiä jälkiä.
Hetken päästä Syrjänen huudahti iloisesti.
Hän oli löytänyt aivan vereksen ladun, jonka olaksen jälki oli aivan samanlainen kuin se, jonka he matkaan lähtiessään olivat nähneet ja jonka kaikki olivat uskoneet Pirtu-Santerin suksenladuksi.
"Nopeasti perään!" sanoi hän miehille. "Ei ole ehtinyt kauas… Kota on vielä lämmin ja suksenlatu aivan veres!"
He lähtivät kiivasta kyytiä hiihtämään.
Latu veti ensin pohjoista kohti, mutta jouduttuaan aavan jänkän laitaan se alkoi kääntyä itään, Venäjälle päin.
He kiinnittivät hiihtoaan, ja heitä kannusti toivo, sillä edellähiihtäjä ei enää voinut olla kaukana, päättäen siitäkin, että molemmin puolin latua näkyi tupakkasylkiä, joita hiihtäjä oli roiskautellut suustaan.