Ukko läksi hiihtää nyykkäisemään, mutta Santerin takaa-ajajat jäivät siihen jänkän laitaan miettimään.
Ukko ei ollut tiennyt, minne päin Santeri hänestä erottuaan oli lähtenyt. "Ka, metsäh hiihti."
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä takaisin samoja latuja, joita olivat tulleetkin.
"Se lurjus voipi olla aivan Airiselässä… sillä on omat suojelijansa!" sanoi Syrjänen. "Mutta joka tapauksessa se roisto nyt on ahtaalla."
Pakkanen oli kiihtynyt, ja pureva viima puhalsi suoraan tuntureilta. Parrat kuurassa miehet hiihtelivät takaisin Airiselkään päin, Syrjänen edellä, viiman umpeen puhaltamaa latua aukaisten.
Osui tulemaan revontulten valaisema yö. Miehet eivät yöpyneet, vaan painuivat yhtä kyytiä Airiselkään. Monta sanaa eivät vaihtaneet, mutta pettyneensä he tunsivat ja hioivat kynsiään Pirtu-Santeria varten. Sen verran kuitenkin ilmaisi Syrjänen, että hän aikoi jatkaa takaa-ajoa… ellei joku toinen jo ollut ehtinyt Santerin jäljille.
He saapuivat lopen väsyneinä ensimmäisille tukinajokodille ja poikkesivat levähtämään, sillä puulaakin suurelle pirtille oli vielä matkaa monta kilometriä.
Täällä he saivat kuulla, että poliisit olivat jo Santerin kytkeneet. Olivat iltaa ennen osuneet erääseen tukinajokotaan, jossa Santeri muuna miehenä oli ollut korttia lyömässä. Pitkät viiksensä hän oli leikannut pois… Rautoihin oli pantu, selitettiin Syrjäselle.
Syrjänen erosi siinä kumppaneistaan ja hiihteli yksin puulaakin pirtille.
Vänttinen seisoi pihalla, suuri susiturkki yllään, lähdössä rantamaille.