Hevonen on riisuttu talliin, ja Vänttinen on päättänyt tässä talossa vähän enemmän aikaa levähtää, kun öisin on pakkasessa ajanut ja kovin on väsynyt.
Isännän kanssa juttelevat Airiselän kuulumisista.
Vänttinen saapi kuulla, että Yrjö on vähää ennen hänen saapumistaan lähtenyt ruumiin kanssa erämaan halki kotikylää kohti. Siitä isäntä kertoo, ja Vänttinen kuuntelee ja kyselee. Ikävältä tuntuu isännästäkin, joka Antin niin kelpo mieheksi tiesi, ja sääli on pieniä lapsia, joita kuuluu olevan pirtillinen. Puhuvat siitäkin syksyllisestä yöstä, jolloin tullimiehet talossa kävivät ja Pirtu-Santeri ehti kätkeä tavaransa tallinullakkoon. Vasta jälkeenpäin oli isäntäkin siitä saanut kuulla.
Mutta saapi isäntä Vänttiseltä tietää, että jo on vihoviimein
Pirtu-Santerikin, kauan pahaa kylvänyt salakapakoitsija, kiinni saatu
ja joutuu monista pahoista teoistaan vastaamaan. Kaiken mahtinsa on
Vänttinen, rohkea ja varakas, pannut liikkeelle, ja niin on nyt
Pirtu-Santeri kruunun kihloihin kytketty.
Mutta ei tiedä isäntä vielä, että Pirtu-Santerin työksi uskotaan varmasti Ahvenjärven Antin kuolemakin, jota on tapaturmaksi luultu. Nyt juurtajaksain vasta Vänttiseltä kuulee kaikki ja kauhistuu.
"Jo sen semmoisen pedon saikin viimein köyttää… Ikutielleen kai joutuu?" sanoo hän.
"Ikutielleen, sillä monta muuta asiaa on hänellä selvittämättä", vastaa
Vänttinen. "Pääsevät nyt ihmiset hänestä rauhaan…"
"Ei se niin monta vuotta olisi menestynyt, vaan kuuluu olevan niitä talollistenkin joukossa semmoisia, jotka häntä ovat suojelleet ja viranomaisten silmiltä kätkeneet."
"Onhan niitä semmoisiakin. Ei olisi niin paljon pahaa, jollei olisi pahan suojelijoita… Siinä se on."
"Siinä se on", myöntää isäntä.