Ja niistä, jotka pihalla Pirtu-Santerin poistumista katsovat, tuntuu kuin hengittäisivät keveämmin ja vapaammin.
Mutta ei jouda Vänttinenkään pitkää aikaa levähtämään, vaikka niin on taloon tullessa sanonut. On tiedustellut sitä tietä, joka Linnanrovalta lähtee poikkimaisin Meltoskylään ja jota tietä Yrjökin on ruumista vienyt. Isäntä on ollut ymmärtävinään Vänttisen puheista, että jotakin aikoo Antti-vainajan perheen tueksi toimittaa. Eikä se ihme Vänttiseksi. On se mieleisiään miehiä ennenkin auttanut ja monen hyvinvointiin toimittanut. Semmoinen on mies.
Isäntä neuvoo tietä, joka on Vänttisellekin outo, vaikka kaikki loukot onkin matkoillaan kolunnut.
Puhuvat siinä lähtiessä Antti-vainajan asioista. Vänttinen tuntuu tietävän kaikki, Yrjö on hänelle kertonut.
"Kuuluu olevan sen Antin vaimo kovin helläluontoinen ihminen ja kivulloinen… Kuinka jaksanee tämän iskun kestää", arvelee Vänttinen.
"Kestämistä siinä kyllä olisi kovempiluontoisellekin", arvelee isäntä.
Vänttinen ottaa ylleen muhkean sudennahkaturkkinsa ja istuu komeaan rekeen lämpimäin nahkasten ja karhuntaljan väliin. Pakkas-iltayö on. Tähdet kiiluvat ja ilma helisee. Tietä on vähän kuljettu, niin että on aivan kävelyä ajettava. Kulkuset helisevät, mutta aisatiuku kilahtaa vain silloin tällöin. Huurteisena, pakkaskankeana seisoo metsä molemmin puolin kapeata tienuraa, joka mutkia tehden, nousten ja laskien, painuu Meltoskylää ja Ahvenjärveä kohti.
Vänttinen vaipuu mietteisiinsä, niinkuin hän aina tekee, kun yksinäisillä taipaleilla kulkee. Siinä hän reessään kenoselkäisenä, silmät puoliummessa maaten on parhaat mietteensä miettinyt ja puulaakin hyväksi käyttänyt. Siinä hän samoin on parhaat tunteensa tuntenut ja hyväksi ihmiseksi pyrkinyt. Metsä soi ja haasteli, oikein käski kaikille tekemään. Ja tähtien lennot hänen päätöksensä todistivat. Niin oli hän yksin kehittynyt pakkastalvina äärettömiä erämaita hiihtäessään ja valoisina Lapin kesäöinä kirkasvetisiä pikkukoskia tukilla viilettäessään…
Monenlaista hän oli nähnyt ja monenlaista kokenut elämänsä aikana, josta parhaat vuodet oli Lapissa viettänyt; tämä seutu olikin tullut hänen kotimaakseen, vaikka Etelä-Suomessa oli syntymäpaikka.
Ja niin hän ajatuksissaan joutuu miettimään Ahvenjärven Antin, rehellisen ja ahkeran työmiehen, kovaa kohtaloa. Kummia kujia ne kulkivat ihmisen tiet, ja selittämätöntä oli ja selittämättä jäi monta seikkaa. Vääryys menestyi, ja oikea mies sai kärsiä. Niin oli monta kertaa käynyt.