Mutta ehkäpä oikeat langat kerran yhteen liittyvät — ja monta kertaa ovat liittyneetkin. Aikansa ne vääryyden konstit auttavat, mutta tulee aika, sattuu pieni juttu, ja vääryys romahtaa maahan rytinällä ja paukahtaen kuin suuri tukki…
Hän muistaa Yrjön puheet heidän kotielämästään, muistaa metsäherran uhkaukset, ja sanomaton säälin tunne täyttää hänen sydämensä. Paljaan taivaan alleko joutunevat pienet lapset ja sairas leski…
Mutta heidän hyväkseen hän on jotakin päättänyt tehdä ja senvuoksi nyt Meltoskylän kautta matkansa sovitti, että leskellekin lohdun sanan saapi lausua.
Yö kuluu, taival katkeaa hitaasti.
Aamupuoleen syttyvät revontulet, ja kun tie nousee korkean vaaran laitaan, vilahtaa kaukana valkoinen kenttä, jonka Vänttinen tuntee Meltoskyläksi.
"Oikeassa olemme", puhuu hän nyt kaiken taivalta vaiti oltuaan, "oikeassa olemme… tuolta näkyy jo Meltoskylä… Ajahan vasempaan käteen… toinen tie oikealle viepi Ahvenjärveen…"
Aamulla he saapuvat Rantakeroon, joka talo on ennenkin ollut Vänttisen käymätalo, milloin hän on näitä maita sattunut kulkemaan.
Isäntä rientää heti pihalle, kuultuaan aisakellon äänen ja arvaten siitä, että herroja on liikkeellä. Ja heti hän tunteekin Vänttisen komeasta turkista ja kyytimiehen, joka hänkin on tuttu taloon.
Mutta ennenkuin Vänttinen ehtii reestäkään nousta, kertoo isäntä, että
Ahvenjärven Yrjö on yöllä saapunut.
Väsyksissä on poika parka, uupunut niin, että nyt, kun pääsi omaan kylään, retkahti penkille kuin kuollut. Siitä ovat nostaneet sänkyyn nukkumaan. Ruumiskirstu on nostettu latopuotiin lukon taakse.