"Se on kuoleman unta", sanoi neiti Saksinen.
He olivat jo monena yönä, sairaanhoitajatar ja neiti Saksinen, valvoneet Lailan vuoteen vieressä.
"Voipi hän siitä vielä toipua", toivoi sairaanhoitajatar.
"Ei tähän elämään… Oletteko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan?"
"En."
Ja sairaanhoitajatar peitti kalvenneet kasvonsa ja riensi peloissaan pois huoneesta…
Neiti Saksinen polvistui Lailan viereen ja rukoili…
Lailan hengitys oli käynyt raskaammaksi, ja kuului kuin kurkkutorvessa korisisi… Huulet liikkuivat vielä hiljaa, mutta kädet tuntuivat jo kylmiltä… Ja samalla kurkun korina taukosi, kuoleman kalpeus levisi kasvoille, ja ummistaneet silmäluomet painuivat syvemmälle… pää lupsahti rinnalle, huulten vähän auetessa…
"Herra on omansa ottanut", sanoi neiti hiljaa ja pyyhkäisi hiukset kuolleen otsalta.