Kun sairaanhoitajatar oli poistunut, sanoi Laila riemuisasti:
"Minä kuolen niin mielelläni. Olen saanut rauhan. Ei mikään kiinnitä minua enää tähän maailmaan. Olen voittanut senkin…"
"Minkä olet voittanut?"
"Kunnianhimoni. Oli yksi jänne, joka vielä sitoi minua tähän kurjaan elämään… kunnianhimoni. Kuvittelin kykeneväni tekemään jotakin suurta, mutta… niin, minä olen löytänytkin vielä suuremman…"
"Olet löytänyt iankaikkisen elämän!"
"Niin… niin…"
"Ehkä Jumala vielä antaa sinun elää, ehkä vain tahtoi näin sinua omakseen, ennenkuin oli liian myöhästä…"
"En minä tahdo enää elää! Ei mikään kiinnitä minua elämään. Haudan povessa makaavat rakkaimpani: äitini, kantajani, isäni vanha… Siellä on Joukokin… Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi…"
Laila heikkoni päivä päivältä. Ruumiinvoimat katosivat melkein yhtä äkkiä kuin sielunvoimat kasvoivat. Näytti niinkuin olisi ollut vain yksi ainoa jänne, jossa elämä vielä pulppusi. Kun se katkeaisi, olisi elämä lopussa. Mutta heikkonemista seurasi houraileminen, josta hän ei enää selvinnyt. Koko kulunut elämä kangasteli hänen mielessään, ja Jouon nimeä hän mainitsi usein.
Eräänä iltana hän näytti nukkuvan.