"Minun syntini ovat niin suuret… niin suuret…!"
Ja Laila ratkesi katkeraan itkuun.
"Mutta Jumalan rakkaus on miljoonia kertoja suurempi. Ja Jeesus Kristus on sinun syntisi pessyt omalla viattomalla verellään."
Laila tarttui neidin käteen ja itki niin, että kyynelet kostuttivat vuoteen.
"Kumma, kun et sinäkin ole minua hylännyt, rakas, rakas Aurora!" nyyhkytti hän, ja hänen äänensä muuttui lempeäksi.
"Kuinka minä sinut hylkäisin, sillä minä rakastan sinua… rakastan Jumalan töitä sinussa. Näin sinun kärsivän ja pyrkivän… näin, kuinka etsit rauhaa ja onnea elämästä, josta sitä ei koskaan löydä; näin, kuinka harhailit väärällä tiellä… tunsin, että sielusi janosi, sydämesi kaipasi… etkä osannut Hänen luokseen, joka tunsi tuskasi ja kutsui sinua luokseen…"
"Onko taivaassa sijaa tämmöiselle syntiselle?"
"Kaikki, jotka katuvaisina ja syntisinä Herramme tykö huutavat, ottaa Herra omaksensa ja valmistaa niille iankaikkisen ilon. Se ilo ei ole lyhyttä ja pettävää, se on iankaikkista ja onnekasta… ajattele, iankaikkinen ilo ja riemu. Ei mitään jälkiä tästä tomuisesta maailmasta, ei arpia entisestä elämästä…"
Neiti Saksinen istui myöhäiseen yöhön Lailan vuoteen vierellä, lohdutellen ja puhellen itkevälle sairaalle. Hän tuli joka päivä, ja päivä päivältä Laila näytti rauhoittuvan, vaikka ruumiinvoimat kävivät hyvin heikoiksi, niin että hän joinakuina hetkinä pyrki hourailemaan.
Eräänä aamupäivänä, kun neiti Saksinen meni Lailan luo, oli Lailan silmissä kirkas ilme, ja kasvotkin loistivat ilosta.