"Saattaa tulla kuolemakin milloin hyvänsä… vaikka tällä silmänräpäyksellä", hän jatkoi. "Olen monesti ajatellut puhua sinulle, Lailaseni, tulevaisuudestasi, ja järjestää muutenkin asioitani. Miten olet aikonut alkaa elää, kun minun pääni on kaatunut?"
"Emme nyt ajattele vielä sellaisia, rakas isä. En ole sitä ajatellut, enkä ole jaksanutkaan ajatella. Minä uskon, että isä vielä saapi kauan aikaa olla Lailansa tykönä…"
"Sitä en usko. Tunnen, että minun aikani on tullut. Vastaa minulle,
Laila, suretko kovin miesvainajaasi?"
Minä pillahdin itkuun.
"Enhän sitä kummeksu. Ja sinun vuoksesi suren minäkin."
"Kauheinta on minusta hänen kuolemansa… Jos hän olisi kuollut minun hoidettavanani, olisi kuollut rauhallisen, luonnollisen kuoleman, ei minun suruni olisi näin suuri. Mutta ruhjoutua mäsäksi junan alle juuri silloin, kun olin hänen pelastuksestaan varma… se on niin kauheaa… niin perin kovaa kohtaloa…"
Isäni antoi minun siinä itkeä, pitäen kättäni omassaan.
"Minun syyni se myöskin on. Olisin voinut asiaa tarkemmin ajatella, ennenkuin tein päätökseni. Mutta minun kunnianhimoni oli niin suuri ja ylpeyteni niin väkevä, että ennen luovuin rakkaimmasta lapsestani kuin huolin vävykseni maankulkijaa, jolla ei ollut mitään virkaa ja joka lisäksi oli köyhä rotta. Heti jälestäpäin kyllä kaduin ja tiesin ja tunsin, että olin Jumalan kasvojen edessä pahoin tehnyt, vaikka ihmiset kyllä hyväksyivät menettelyni…"
"Täälläkö? Nämä kotikylän ihmiset?"
"Juuri he. Kaikki sanoivat, että Laila kyllä vielä katuu, eikä hän koskaan pääse maasta ylös semmoisen tyhjäntoimittajan kanssa…"