Useinhan kyllä huomasin, että hän tuli yhtäkkiä levottomaksi ja näytti niin kovin tuskaantuneelta, mutta kun puuska oli mennyt ohi, vaipui hän synkkämieliseksi. Semmoisina hetkinä en saanut häntä puhumaan, vaikka koetin, että hän avomielisesti selittäisi mitä hän tunsi ja mikä häntä vaivasi.
"Rakkaimpani… se on ohi… se oli synkkä muisto entisiltä ajoilta", sanoi hän vain, mutta ei hän sittenkään ollut entisenlainen. Jotakin kummallista olin huomaavinani hänessä.
Kuluneena yönä valvoessani alkoi minua tunto soimailla, etten sittenkään ollut koettanut parastani, pyhintäni, että hän sittenkin oli vailla jotakin, jota hänen sielunsa ja sydämensä kaipasi ja josta hän ei minulle koskaan puhunut. Usein huomasin, että kun hän puhui minulle, hänen katseensa tähtäsi johonkin kauas ja hän ajatteli aivan muuta kun sitä, josta puhui…
Jospa minulla olisi täällä joku todellinen ystävä, jolle voisin kertoa koko elämäni ja avioliittomme ajan, ensi hetkestä viimeiseen, selittää tuolle todelliselle ystävälleni kaikki: miten olimme aloittaneet elämämme, miten olimme toisillemme puhuneet ja luvanneet! Mutta sellaista ystävätärtä minulla ei ole. Ja kuitenkin tarvitsisin lohdutusta, tarvitsisin ystävän osanottoa tuskilleni ja epäilyksilleni. Onkohan sekin minun oma syyni, ettei minulla ole sellaista ystävää. Niukkahan olen ollut paloittelemaan ystävyyttäni, ja moni on siitä päättänyt minut ylpeäksi. Mutta kuinka olen voinut kiintyä ihmisiin, joilla ei ole mitään sisäistä elämää, jotka eivät tunne sillä lailla kuin minä, jotka eivät ajattele elämää niinkuin minä?
Parempi sittenkin kärsiä yksin, ja yksin tuskansa tuntea…
* * * * *
Tänä aamuna oli isäni kipeä. Hän ei jaksanut nousta vuoteeltaan ja kutsutti minut luokseen. Hänen päätänsä kivisti, ja muutoinkin hän tunsi pahoinvointia.
"Alan jo tuntea vanhuutta", sanoi hän. "Merkillistä, kuinka olen heikonnut näinä kahtena vuotena. Vanhuus näkyy tulevan pian, kun se kerran alkaa tulla."
Hänen äänensä oli pehmeä, eikä siinä tuntunut enää sitä kovaa, käskevää sointua, jota olin harjaantunut kuulemaan.
"Johan olenkin puolivälissä kahdeksattakymmentä", virkkoi hän, kun äänetönnä istuin hänen vuoteensa vieressä ja käärin kylmään veteen kastetun liinan hänen päänsä ympärille.