Hän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut lopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa isän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin pakenisin näiden muistojeni kanssa?
Näinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää luvannut hänen puhua mitään.
"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla milloin hyvänsä", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.
Onneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on ottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.
Isän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan
Koskenkorvan kartanon haltiaksi.
Toimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää siltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat säästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.
Olen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse ullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten viljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo parhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren aallot.
Minulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä alhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa mietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.
Jäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään koroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle… sielläkin yksin elääkseni?
Ei tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo kolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja tointa?