Kesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.
Vähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta mihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille alalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja unettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin ventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää ryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin ryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä Helsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään lukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta viidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.
Pastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta palatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua puhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen tulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea viettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole sopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin tuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin lisää.
Olen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin kaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että aihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että siitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa todellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran pääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja tapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun oikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain avioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain muuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle, esimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy ruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen itsessäni, että voin…
Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun avioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin paljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä ja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän paljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.
* * * * *
Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.
Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa romaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein parastani koetan…
Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan arvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle — ihan yksin ja ilmoittamatta.
Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta talisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!