Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei juuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt vaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin uppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli minulle sanomista?
"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyin häneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja lupaavista ruisvainioista.
"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän pyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin täyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt katsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä, laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi kuin voin:
"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä puhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."
"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa tulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi sanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle…"
"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän pitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa… en edes kunnioittaakaan niinkuin tahtoisin…"
"Ja saisinko tietää, miksi et?"
Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat tulla nopeampaan.
"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille tarkemmin selittämään… Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni ja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä muistella ystävällisillä tunteilla…"
Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän kävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että hänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien alta.