"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa kohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et tiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle, jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa toimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen kanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi, kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita onnelliseksi…"
"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olette se ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"
"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla olen koettanut elää nuhteettomasti elämääni… Rakas, kallis Laila…" Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.
Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin häntä kämmenrystysillä poskelle…
Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.
"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt, jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut puolen omaisuudestasi."
"Isänikö…?"
"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En penniäkään jätä ottamatta…"
Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi, etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti vielä poistunut huoneestani.
"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.