Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.
"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla varmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.
"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein Koskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.
Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet, onnitelleet rikkaaksi mieheksi…
Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat… rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään… Oli vain muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan…
Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen, outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän, tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse…
Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin… Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli olevakin — se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta… tämmöistä jahkailemista sanomalehtimiehenä, että tuskin eli…
Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi… ei hän ollut oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan…
Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut, juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen. Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja katumalla katunut hurjisteluansa…
Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia jalompaan elämään…