Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa… Mikä häntä vaivasi? Miksi hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän jo liiaksi tylsistynyt?
Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut. Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat, jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin erityisempää.
Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?
Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön… jatkaa kirjallisia töitään, luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän… jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi…
Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.
Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea. Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.
"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän kuin aioinkaan", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.
"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä", vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:
"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait", sanoi hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.
Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.