"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?"
"Ei, ei, et… et… Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha… olen paha ja saamaton…"
"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät ajatuksesi. Heitä ne pois… olethan oman Lailasi parissa…"
Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi nuhdellen:
"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle? Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität, joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi… Vastahan elämämme on alussa… ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta… Sallitko, että otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit… nyt juuri tänä…"
"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani, onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan…"
"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen… iso lapsi, jota minun pitää kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa…"
"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin…"
"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?"
"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele."