"Olipahan kerran. Ikävää se on sinun kuulla, mutta kyllä minä sen kerron, jos tahdot. Sekin kuuluu kulkurielämääni…"
"Onko se hyvin kauheaa minun kuulla?" tiedusti Laila, tullen uteliaammaksi.
"Ei se niin kauheaa ole. Se on vain juopon elämäntarinaa."
"No, kerro sitten. Parempi on, että kuulen sen sinulta kuin häneltä, tuolta vinohuuliselta irvistelijältä… kun sinä et vain olisi tehnyt mitään kauheaa…"
"Ei siinä niin kauheaa ole. Olin häneen tutustunut ja hän tahtoi alinomaa laulujani ja juoksi jäljessäni, selvään osoittaen, että hän muka oli minuun rakastunut. Kerran sitten, kun satuin kelpo humalaan, kosin häntä. Hän riemastui, ja me olimme muka kihloissa. Mutta sitten hän sai selville juopotteluni ja antoi rukkaset, jotka minä kiitollisesti otin vastaan. Selvillä päin en koskaan olisi sitä tehnyt. Semmoinen on meidän seikkailumme…"
"Eihän se sitten niin kummaa ole. Mutta pistelee se minua sittenkin vihaksi. Eihän teidän kesken vain mitään muuta ole ollut?" kuulusteli Laila innokkaammin.
"Ei niin mitään. Enkä ole hänestä sittemmin kuullut halaistua sanaa ennenkuin nyt."
Laila näytti miettivän jotakin muuta ja kysäisi sitten:
"Oletko sinä vielä muittenkin kanssa ollut kihloissa?"
"En. Ja vaikka olisin kihlannut koko maailman naiset, niin en ole koskaan ketään muuta rakastanut kuin sinua enkä koskaan rakasta", sanoi Jouko lämpimästi ja painokkaasti.