Eikä Jouko hennonnut herättää.
Hän oli aavistanut, että Laila joutuu täällä kaupungissa naistuttavien seuraan, joita on niitäkin monenlaisia. He voivat vaikuttaa nuoreen, kokemattomaan naiseen. Ja sitten nuo "aatteet" ja yhdistykset ja seurat, joihin Lailakin pyrki… Kaikkien naistenhan piti nyt tänä onnettomana aikana ajaa aatteita, kaikkien tehdä voitavansa kansan ja isänmaan onneksi! Eikä kukaan ajatellut, että naisen suurin vaikutus oli kotona, että kotona oli se siemen kylvettävä, joka kerran itäisi!…
Voi kuitenkin, kun saisi jättää tämän kaupungin elämän ja muuttaa Lailansa kanssa kauas Karjalan korpiin, missä eivät kiusaukset kävisi, missä saisi pitää Lailan omanaan ja kotonaan!… Kun Laila suostuisi, olisi hän kyllä valmis. Voisivathan he elää niinkuin muutkin köyhät ja syödä sitä, mitä jaksaisivat ansaita…
Mutta Laila oli kunnianhimoinen ja toivoi mieheltään suuria, — ei hän suostuisi hautaantumaan erämaahan…
Kun Jouko aamulla heräsi, oli Laila jo kotitoimissa, keittiössä hääräten.
"Sinä olet unissasi puhunut koko yön ja kironnutkin väliin", sanoi
Laila, nähtyään Joukon heräävän.
"Minä kai olen uneksinut jotakin pahaa", vastasi Jouko.
"Pahaa kai se oli… Puhuit sinä kerran Almastakin… Ehkä on sekin joku vanha ja hyvä tuttu", ja Lailan äänessä oli ikäänkuin kovempi sointu.
"En muista koskaan sen nimellistä tunteneenikaan."
Ja Jouko naurahti Lailalle. Sen pitemmältä ei Lailakaan jatkanut.