"Kihloihin mennessänne jo…?" kysyi hän sitten.
"Silloin… ja ennenkin."
He kävelivät tuokion ääneti. Rouva Saarisella tuntui olevan niin äärettömän paljon sanomista, ettei hän tiennyt mistä ja kuinka alkaisi.
"Niin… Kyllähän minun täytyy myöntää, että on paljon nuoria miehiä, jotka aikansa ovat juoneet ja hurjistelleet, mutta sitten kerrassaan heittäneet pois. Ja heistä onkin tullut parhaita raittiuspuhujia ja muutenkin kelpo miehiä."
"Niin… eiväthän juomarit ole huonoja luonteita, vaikka kyllä heikkoja", tuumi Laila.
"Niin sanotaan. Mutta sittenkin ihmettelen, kuinka sinä, joka olet saanut akateemisen sivistyksen, olet lahjakas ja sitäpaitsi rikas … kuinka sinä et tullut ajatelleeksi, että kehityksesi keskeytyy, tulevaisuus, joka olisi voinut olla mitä suurin ja ihanin, on kerrassaan mennyttä joutuessasi aviovaimoksi…"
"Ei minulla mitään lahjoja ole… tavallinen ihminen vain", sanoi Laila jotakin vastatakseen.
He olivat jo ehtineet lähelle koulua.
"Nämä ovat tietysti meidänkeskisiä asioita, joita ei kukaan muu saa tietää… ja luota minuun, Laila. Niin, ja vielä yksi asia… Totta kai miehesi tietää, että sinä olet rikas… tiesi jo silloin kun kosi…?"
"Sitä en tiedä, eikä hän koskaan ole minulta sitä kysynyt. Ei ennen eikä nyt."