4.
Rouva Saarinen ei enää ruvennut puhumaan Lailalle Jouosta, vaikka he joka kerta menivät yhdessä ja usein toistensa seurassa palasivatkin kansakoululta.
Laila oli näinä viime viikkoina ja päivinä tullut hyvin vakavaksi ja näytti hautovan jotakin mielessään. Niinä päivinä, jolloin rouva Raappana ei pahoinvoinniltaan kyennyt tulemaan koululle, oli Lailakin iloisempi ja puheli vilkkaasti toisten kanssa.
Neiti Saksinen, joka oli opettajana samassa koulussa, oli usein joutunut keskustelemaan Lailan kanssa. Lailasta tuntui ensi näkemällä tuo pitkä, laiha vanhapiika hirveältä ihmiseltä. Niin kovalta näyttivät hänen kasvonsa ja niin tylyltä hänen olemuksensa. Mutta sen jälkeen kun Laila kuuli Saksisen Saarisella puhuvan, oli hän alkanut aavistaa, että neiti Saksisessa saattoi olla muutakin kuin tuo kivikova naama ja nuo rumentavat partakarvat. Puhellessaan neiti Saksisen kanssa hän tuli kerta toisensa perästä näkemään ja tuntemaan, että neiti Saksisella oli kultainen sydän, sydän niin puhdas, niin jalo ja niin hyvä, ettei maailmassa parempaa. Ylevät ja puhtaat olivat hänen aatteensakin, ja Laila näki, että hänen pienistä, harmaista silmistään loisti hyvyys ja hellyys.
Kuinka hän oli voinut niin suuresti erehtyä neiti Saksisen suhteen! Ja Lailan mieleen oli jäänyt, että kun rouva Saarisen nimipäivillä oli tullut puhe juopoista, oli neiti Saksinen hänen mielestään puhunut kaikkein lämpimimmin, ainoana, joka uskalsi vastustaa rouva Saaristakin.
Kuka tietää, mitä hän oli elämässään kokenut ja tuntenut!
Rouva Raappanaa ei ollut näkynyt moneen päivään liikkeellä. Lailankin oli oikein helppo olla. Ja enimmäkseen hän keskusteli neiti Saksisen kanssa.
"Heidän avioelämänsä kuuluu olevan hyvin onnetonta", sanoi kerran neiti Saksinen, kun tuli puhe, ettei rouva Raappana enää, siinä tilassa, jossa oli, voinut tullakaan.
He istuivat Lailan kanssa vierekkäin ja lopettivat erään komean pöytäliinan kirjailua.
"Niinkö?" kysyi Laila. "Mutta hehän ovat olleet vasta vuoden verran naimisissa!"