"Todellakin! Se on rohkea ajatus! Siitä voisi syntyä, kuten sanotte, herra Vartto, mestariteos", lausui neiti Saksinen, luoden pitkän, tutkivan silmäyksen Joukoon, ja hänen silmänsä näyttivät mielihyvin katselevan varsinkin Jouon korkeaa otsaa.
"Niin on minun uskoni", sanoi vielä Joukokin.
Hetken perästä neiti kysyi:
"Mutta oletteko koskaan tullut ajatelleeksi syytä, minkävuoksi Suomen kansa nyt on näin hajaannustilassa…?"
"Olen sitä paljonkin ajatellut. Minulla on omat ajatukseni siitä, en niitä kenellekään tahdo tyrkyttää, en muista koskaan siitä puhuneenikaan. Voihan olla, että olen väärässä, mutta vakaumukseni on semmoinen. Muut saavat myös minun puolestani ajatella mitä hyvänsä, en sano toisten vakaumusta huonommaksi kuin omaanikaan. Mutta se on uskoni, että kehitys meidän maassamme on mennyt liian nopeasti eteenpäin. Niin kaikilla aloilla. Meidän hidas veremme ei ole ehtinyt perässä, suomalainen ei ole ehtinyt ajatuksissaan valmistua sulattamaan nopeasti toisiaan seuraavia kehitysasteita. Kun monen vuosisadan uni loppui ja kansamme heräsi, jaksoiko se sulattaa muutamana vuosikymmenenä koko sivistyneen maailman aatevirtaukset? Ei jaksanut. Ja siitä on syntynyt tämä sekasorto, sillä luonnotonta on ajatellakaan sopusointua ja keskinäistä rakkautta maassa, jossa on niin erilaisia intressejä ja niin erilaisia ihanteita ja jonka paras voima, ydin ja lämpö nyt vasta alkaa heräillä…"
He innostuivat puhumaan siitä, Suomen asioista yleensä ja sen tulevaisuudesta. Neiti Saksinen ihan lämpeni puhuessansa. Ja kuta enemmän hän lämpeni ja aatteistaan puhui, sitä enemmän Jouko häneen kiintyi. Sillä vaikka neiti olikin vanhapiika ja naisasian voimakas edustaja, ei hän silti ryöstänyt oikeuksia miehiltäkään. Eikä hän yleensä uskonut, että naisilla Suomessa koskaan oli ollutkaan orjan asema. Suuri runoilija ja kansansa lemmikki oli Väinämöinen, mutta paljon piti hänenkin, ihmemiehen, tehdä, ennenkuin naisen sydämen valloitti.
"Ja yleensä miehet ovat kohdelleet meitä hyvin. Paljon olemme saaneet ja toista vaadimme. Kaikki annetaan. Olisimmeko me naiset, ollessamme miesten asemassa, antaneet miehille mitä he tahtovat? Minä epäilen… Eivätkä kaikki naisetkaan ole Herran enkeleitä, se nyt on varmaa."
Laila väitti vastaan.
"Kyllä sinä, rakas Aurora, asian kuulisit, jos rouva Saarinen olisi täällä. Se ihminen ei liioin säästä miehiä."
"Hän tuomitsee miehiä liian ankarasti. Esimerkiksi…"