Neiti Saksinen oli oppinut nainen, oppinut kirjoista ja elämästä ja pirteä puhumaan ja hyvin puhumaan. Eivät olleet montakaan minuuttia Jouon kanssa haastelleet, ennenkuin jo olivat vilkkaassa keskustelussa. Neiti Saksinen tunsi tarkoin suomalaisen kirjallisuuden, sen alusta nykyhetkeen asti; hän puhui mielellään siitä, niinkuin puhutaan asiasta, joka on rakas.
"Suomalainen kansallishenki on aivan omaperäistä, niin ettei sille ole vertaa Euroopassa. Suomalainen huumorikin on erilaista kuin muilla kansoilla, samoin laulut, sekä surulliset että iloiset. Euroopan kulttuuri on kyllä vaikuttanut meidänkin maassamme, mutta pohjasävel on kirjailijoillamme sama: ikävöiminen ja laulamisen halu. Uskon, että kerran tulee aika, jolloin kirjallisuutemme… olkoonkin että se nyt vielä on vähäinen… on maailman parhaimpia. Ei sen vuoksi, että meidän olisi suurempi tai nerokkaampi, mutta juuri sen vuoksi, että se on vereksempää, likempänä alkuperäistä maailmankatsomusta kuin suurten sivistysmaiden."
Hän istuutui keinutuoliin, jonka Jouko hänelle tarjosi. Oli jotakin läpitunkevaa hänen pienissä harmaissa silmissään, kun hän katsoi Joukoon.
"Minä niin kovin mielelläni puhun kirjallisuudestamme, sillä se on mielestäni kaikkein kallein omaisuutemme, jota meidän tulee hellävaroen ja rakkaudella hoitaa. Minä uskon, että juuri kirjallisuutemme on se valtti, että kun se kerran… ja varsinkin on tästä asiasta hauska puhua henkilölle, jonka tietää pitävän asiaa kallisarvoisena…"
Jouko oli istuutunut häntä vastapäätä, sytyttänyt sikaarin, ja hänen kasvonsa näyttivät neiti Saksisen puhuessa kirkastuvan. Ajatuksissaan hän puhalteli savuja kattoon, hyvillään jostakin isosta asiasta. Mutta sitten hän äkkiä säpsähti ja kysyi, sietikö neiti tupakansavua.
"Tupakoitsijoille ovat naiset yleensä hyvin äkäisiä, mutta minusta näyttää hauskalta, kun miehet tupakoivat, eikä minusta tupakanhaju ole ensinkään vastenmielistä. Polttakaa vain!"
"Sepä on hyvä, että on yksikään minunkin puoltani pitämässä", kiitti
Jouko ja naurahti.
He alkoivat taas puhella kirjallisuudesta, siirtyivät siitä kirjailijoihin, lausuivat kumpainenkin ajatuksensa Suomen kaunokirjallisuuden parhaista tuotteista. Heillä oli monesta seikasta samanlainen käsitys.
Laila ensin vain kuunteli, mutta sitten hänkin otti osaa keskusteluun.
Jouostakin oli synkkämielisyys kadonnut ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
Omia aikojaan hän alkoi selitellä Kalevalasta aihetta, jota oli jo
kauan ajatellut.
"Minä uskon", sanoi hän, "että sellaisesta aiheesta voisi syntyä mestarillinen teos. Lisäämällä rohkeita mielikuvia ja sovittamalla henkeä nykyisyyteen, voisi se olla suurena osviittana meille kaikille, koko Suomen kansalle, joka on hajoamaisillaan pirstaleiksi… ja ehkä hajoaakin."