Sillä vaikka Laila koetti salata tunteitaan ja sitä inhoa, joka hänessä oli kasvamassa Joukoa kohtaan, huomasi Jouko hänessä tapahtuneen suuren muutoksen.
He eivät olleet näinä viime päivinä juuri monta sanaa vaihtaneetkaan, ja silloinkin kun puhelivat, he puhuivat jostakin jokapäiväisestä asiasta. Laila vältti Jouon katsetta, ja Jouosta näytti siltä kuin Lailan kauniiden ruskeiden silmäin lempeä kiilto olisi himmennyt ja kuin ne olisivat painuneet syvemmälle kuoppiinsa.
Kuinka Laila oli voinut noin muuttua ja kuinka hän saattaa olla noin! Eikö hän osannut aavistaa, että hän yhdellä ainoalla katseella voi hajoittaa kaiken sen, minkä Jouko oli suurella taistelulla koonnut. Eikö hän sitten vieläkään tuntenut Joukoa, eikö hän tiennyt, että yksi ainoa sana saattoi myrkyttää koko hänen elämänsä, syöstä hänet epätoivoon juuri nyt, kun hän oli kohoamassa kukkulalle…
Nämä viimeksi kuluneet päivät olivat olleet hirveitä Jouolle, Hän oli kuin aavistanut, että Laila muuttuisi, oli pelännyt, ja se pelko oli tehnyt hänet niin voimattomaksi, ettei hän oikeastaan pystynyt mitään tekemään.
Hänen unelmansa onnenelämästä oli loppunut, eikä hän tuntenut itsellään olevan voimaa sitä koskaan enää saavuttaa. Oli tullut se, jota oli pelännyt… tullut aivan niinkuin olisi sen jo edeltäpäin varmaan tiennyt tulevan…
Ei Laila ollut koskaan häntä rakastanutkaan — ei ainakaan niinkuin hän!
Ja sitä hän oli epäillyt jo alussa.
* * * * *
Vieraista eivät muut saapuneetkaan kuin neiti Saksinen. Toisilla oli ollut esteitä, ja rouva Saarinen oli sairastunut.
Neiti Saksinen ei ollut koskaan ennen käynyt Joukolassa, eikä Jouko ollut häntä ennen nähnyt. He tervehtivät toisiaan kuitenkin hyvin tuttavallisesti, kun Laila heidät esitteli.