Arpajaisvoittoja valmistamassa kävi Laila joka päivä, ja sitäpaitsi he harjoittelivat iltaisin näytelmäkappaletta, niin että hän melkein alinomaa oli kotoa poissa. Palvelustyttö, jonka he olivat ottaneet, oli semmoinen lentäjä, että kun Laila meni kaupungille, juoksi hän milloin minnekin, töistään ja toimistaan huolimatta.
Yksin istui Jouko kotonaan. Hän oli tehnyt sen huomion, että kuta useammin ja kuta pitemmän aikaa Laila viipyi poissa kotoa, sitä kummemmaksi hän tuli. Näytti niin vakavalta ja katseli usein Joukoa hyvin pitkään silmiin ja silmäin alle, johon oli tullut tumma juova.
"Tänä iltana meille tulee nyt joitakuita vieraita", sanoi hän eräänä päivänä Jouolle.
"Vai niin. No, sepä on hauskaa. Voisithan kutsua useamminkin, niin sinulla olisi seuraa kotonakin."
"Olenko mielestäsi ollut liian paljon poissa?"
Laila kysyi sen puoleksi leikillä.
"Siitähän olen jo ajatukseni lausunut, muistaakseni", vastasi Jouko, mutta kääntääkseen puheen toisaalle hän samalla kysyi:
"No, keitä tulee?"
"Saat sitten nähdä."
Ja Laila kävi iloisesti järjestelemään huoneissaan. Heidän suhteensa oli ollut kylmän kankea monta päivää. Jouko oli jonkun kerran koettanut lähestyä Lailaa, mutta Lailan käytöksessä oli jotakin kylmää, joka karkoitti miehen hänen viereltään.