Niin, eihän hänellä todenteolla ollut nytkään todellista aihetta syyttää Joukoa saastaiseksi petturiksi…
Tyynempänä hän läksi kävelemään kotia päin. Mutta mielessään hän oli päättänyt, että hän koettelee Joukoa, panee hänet vähän miettimään ja sanoo sen verran, että hän kyllä tietää Jouon entisyydestä minkä mitäkin. Saisi nähdä, kuinka hän selviytyy…
Ja sen saatuaan selväksi hän astui rivakasti pihaan ja nousi heille vieviä rappusia ylös eteisen ovelle.
Keittiössä paloi lamppu pienenä, levitellen huoneeseen katkeraa tihuria…
Jouko ei ollut sytyttänyt tulta, vaan istui pimeässä, keinutuolissa. Kun hän riensi Lailaa vastaan keittiöön, näki Laila, että hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja silmät itkusta turvonneet.
Hän yritti auttaa Lailalta päällysvaatetta pois ja ripusti sitä naulaan niinkuin oli ennenkin tehnyt, mutta Laila joutui ennemmin ja sanoi:
"Kyllä minä itsekin… Anna nyt olla!"
Lailan ääni helähti kalsealta kuin rautojen helinä… Jouko ei virkkanut mitään, eikä ollut Lailallakaan erityisempää sanomista.
Mutta seuraavan yön Jouko istui pöytänsä luona, väliin kirjoittaen, väliin mietiskellen, käsi poskea vasten…
5.