Kauheinta oli se, mitä rouva Saarinen oli kertonut ja jota Laila ei ollut tullut ajatelleeksi. Nuoren miehen, kuten Jouon, päälaki ei voinut olla paljas, ellei miehessä ollut jotakin salaista, hirveää tautia muistona huonon elämän huippuhetkiltä. Eikä ollut muuten selitettävissä kasvojenkaan kalpea, sairaloinen väri eivätkä mustat renkaat silmäin alla… Ja se tauti ei koskaan parane, vaan lahottaa elävältä ja saastuttaa ja tartuttaa koko ympäristönsä…
— Hyvä Jumala, etteivät minun silmäni ennen ole auenneet.
Laila joutui semmoiseen tuskaan, ettei hän enää tiennyt, mihin päin kävelikään, mutta astua piti, yhdessä kohden ei voinut olla, vaikka olisi tappaja takana ollut…
Jos olisi joku, jolle sanoisi, jolle kertoisi salaisen pelkonsa! Tämmöisessä epätiedossa, tämmöisessä tuskassa ei voinut elää… Mitä hän tekee?
Hän jättää Jouon ja menee kotiaan, rukoilee isäänsä ottamaan tuhlaajatyttärensä takaisin… Hänen on mahdoton enää elää yhtään ainoaa hetkeä semmoisen miehen kanssa! Kotia hän lähtee…
Se ajatus tuntui helpottavan. Olihan kuitenkin reikä, josta pääsee pois!
Mutta sitten hän yhtäkkiä selvisi kuin jostakin lumosta ja alkoi ajatella asiaa tyynemmin. Hän muisti nyt, että heillä oli Jouon kanssa ollut puhetta tuollaisista salaisista, tarttuvista taudeista, oli ollut puhe siitäkin, että Jouolla oli päälaki ennen aikaa paljastunut…
Ja silloin oli Jouko vakuuttanut, että siitä hänellä on hyvä omatunto, että hän siinä suhteessa on puhdas poika…
Eikä Laila ollut sitä epäillytkään.
Mutta nyt?