Laila palasi yksin kotia, sillä rouva Saarisella oli asiaa jonkun ompelijan luo aivan kaupungin laitaan. Häntä oli alkanut näinä viime päivinä mietityttää. Voisiko olla mahdollista, että Joukokin oli ajatellut hänen rahojaan? Taivas tiesi! Sitten hän on pettänyt — kaikessa! Hänellä ei ole sydäntä ensinkään, ja kaikki, mitä hän puhuu runollista ja kaunista, on pelkkää valhetta ja suurinta teeskentelyä…
Laila johtui miettimään kaikkia pikkuseikkoja, jotka hän sovitteli kiihkeässä ja ärtyisessä mielessään Jouon tappioksi… Kavaluutta oli Jouossa ollut alusta asti, niin oli Laila ymmärtävinään. Kavalasti ja hyvin suunniteltu oli hänen kosimisensakin. Hän iski siihen paikkaan, jonka tiesi arimmaksi Lailalle. Hän osasi kauniisti ja lämpimästi kuvata yksinäisyyttään, orpouttaan ja runollisia tunteitaan. Hän keksi kaikenlaisia valheita saastaisen mielikuvituksensa maailmasta ja kertoi ne täytenä totena Lailalle… Ihmistuntija hän varmaan kuitenkin oli, kun oli osannut Lailan arimpaan kohtaan, oli osannut pukea sanoihin sen sisäisen sydämenmaailman, joka vain utuna Lailassa pyöri… Saattoiko hän niin teeskennellä, saattoivatko olla valheita kaikki ne kauniit tarinat, joita hän oli ammentanut tuhansittain… Mutta ehkä se kaikki oli ennen mietittyä, viisaasti sommiteltu juoni… kaikki tapaukset… Ensin hänen tulonsa sinne kotikylään, tutustuminen, kihlaus… kaikki…
Ehkä hän ei muuta ajatellut kuin kiireimmän kautta toivoi pääsevänsä
Lailan rahoihin käsiksi, elämään herroiksi…
Ja eivätköhän olleet valheita hänen kuvauksensa nuoruutensa päiviltä, keinoja vain, joilla tiesi saavansa Lailan heltymään… Ja minkälaista oli ollut hänen entinen elämänsä? Hänen kalpeat kasvonsa osoittavat sen… ja mitä merkitsevät nuo tummat juovat silmäin alla?
Ja missä on hänen suuri kykynsä ja voimansa nyt? Eihän hän yritä juuri mitään… istuu ja miettii… mitä miettinee…
Kuta pitemmälle Laila muistoissaan kulki, sitä kiivaammiksi ajatukset tulivat ja sitä nopeammin hän alkoi astua. Hänestä tuntui, että lumi hänen jalkainsa alla rupesi polttamaan ja että sydäntä ahdisti hirveä, kauhea paino, jonka alla ei jaksaisi elää…
Talvinen tuuli puhalsi mereltä päin Lailan kasvoille, mutta hän tunsi niiden palavan kuumina kuin liekissä ja päätti kävellä pitkin katuja tyyntyäkseen ja kootakseen ajatuksiaan. Mutta mitä enemmän hän sovitteli Joukoa ja hänen elämäänsä siihen, mitä oli kuullut, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että niin oli… niin oli, että Jouko oli hänet pettänyt. Hirveä, saastainen, petollinen ihminen!
Ja äkkiä hän muisti rouva Raappanan kertoneen, että silloin, kun hän oli antanut Jouolle rukkaset, oli Jouko vain naureskellut ja virkkanut, että kyllä hänellä on sellainen kultalintu tiedossa, ettei ole muilla…
— Ehkä hän oli silloin minusta kuullut, ehkä nähnytkin minut!
Ja kaikkihan viittasi siihen. Jouon välinpitämättömyys kaikista harrastuksista ja varsinkin se, että hän ikäänkuin vasiten vältti ihmisten seuraa…