— Hän juokin nyt… voi minua poloista tyttöä! sanoi hän itselleen kävellessään.
Juuri kun hän kääntyi valtakadulta ristikadulle, tuli häntä vastaan herra Hirvi, komea turkki yllään. Hän kohotti lakkiaan suuressa kaaressa Lailalle ja näytti vähän vetävän suutaan hymyyn.
Kadulla hän näytti vielä komeammalta herralta kuin sisällä. Tuo siisti, pulska turkki soveltui mainiosti hänen uljaaseen, pitkään vartaloonsa… aivan verrattomasti…
Tuon näköinen se on oikea gentlemanni… tuommoinen pitäisi miehen olla… aviomiehen nimittäin. Hänen käyntinsäkin oli korskaa, ylpeää ja varmaa kuin ruhtinaalla… Ja kuinka äärettömän kaunis musta tukka hänellä oli…
Lailan teki mieli kerran silmätä taakseen, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja käveli Saariselle päin, kummallisen ristiriitaisten ajatusten mellastaessa hänen sydämessään.
Kun hän tuli Saariselle, oli eteisen ovi auki. Joku vieras varmaankin oli talossa. Eteiseen tultuaan hän näki avonaisesta salinovesta, että neiti Saksinen ja rouva Saarinen puhelivat keskenään hyvin vilkkaasti.
Huomatessaan Lailan tulevan he riensivät molemmin häntä vastaan säteilevin katsein.
"Me onnittelemme! Me onnittelemme!" huusivat he yhteen ääneen Lailalle, ja rouva Saarinen kävi syleilemään.
Laila seisoi kuin puusta pudonneena.
Mitä tämä onnentoivotus nyt merkitsi? Mikä nyt oli?