"Epäilemättä ensimmäinen", sanoi neiti Saksinen.
"Lue nyt itse!"
Ja rouva Saarinen työnsi sanomalehden Lailan kouraan.
"… on epäilemättä merkillisimpiä ilmiöitä kaunokirjallisuudessamme…" luki Laila.
"Minä juuri puhuin sisar Cecilialle, että minä en usko Lailan tietävän miehensä toimista mitään", sanoi neiti Saksinen.
Rouva Saarisella oli ikäänkuin paha olla. Hän sanoi:
"Hän on tahtonut antaa uuden kirjansa joululahjaksi vaimolleen… ja samalla hämmästyttää meitäkin…"
"Voi niinkin olla. Sillä eilen hän antoi minulle puheen, jonka hän on valmistanut arpajaisia varten. Hän pyysi minua sen esittämään, sillä itse hän ei sanonut jaksavansa sitä tehdä", ilmoitti neiti Saksinen ja lisäsi sitten:
"Onkin hyvin luonnollista ja käsitettävissä, ettei hän tahdo puhujana esiintyä. Sellaiset mietiskelevät, haaveksivat ja herkät luonteet kuin kirjailija Vartolla on, eivät ole luodut pauhaamaan aatteitaan pöydän takaa, vaan hiljaisuudessa ne paperille panemaan… Tämä hänen puheensa… se on muuten minulla nytkin mukanani… on aivan verraton. En minä ainakaan usko sellaista ennen pidetyn…"
Laila oli toisten puhuessa ja Joukoa kiitellessä herännyt kuin unesta, syvästä ilkeästä unesta, herännyt päiväpaisteiseen aamuun, jolloin linnut laulavat, autuas onni täyttää sydämen ja elämä tuntuu suurelta ja suloiselta…