"Taivas! Enkä minä tiennyt mitään! En ole kaukaisimmassakaan ajatuksessani aavistanut, että hän niin…"
"Mutta siitähän on tietenkin johtunut, että hän on ollut aina mietiskelevä ja alakuloinen", huudahti hän sitten ja hypähti kuin sähkön iskulla seisomaan. "Ja minä en ole tiennyt… en ole tiennyt…" hän lisäsi kuin pettyneenä.
"Sitä suurempihan on ilosi nyt!" virkkoi rouva Saarinen.
Laila näytti miettivän.
"Tämä on liian suuri, aivan odottamaton, etten minä… Minä olen aivan väärin, eli me olemme aivan väärin…"
Laila keskeytti lauseensa, sillä rouva Saarisen silmät tähystivät häntä kuin tuliset hiilet.
"Kummallista minusta on, ettei hän omalle vaimolleenkaan…" virkkoi neiti Saksinen omituisella äänellä, ja hänen kovat kasvonsa kuin värähtelivät.
Laila nousi ylös lähteäkseen.
"Nytkö jo?" sanoi rouva Saarinen.
"Minun täytyy lähteä… Minun on niin kumman hyvä ja samalla niin paha olla."