Mutta kun hän rouva Saarisen saattamana ehti eteiseen, kuiskasi rouva
Saarinen hänen korvaansa:
"Anna anteeksi minulle… Olemme ehkä väärin tuominneet miestäsi! Mutta kaikki on tietysti Ida Raappanan matkaanpanemaa… Tulkaa nyt yhdessä meille, että saamme teitä molempia onnitella…"
Laila ei oikeastaan kuullutkaan, mitä rouva Saarinen sanoi. Vasta ulos kadulle päästyä hänelle alkoi selvitä se, mitä oli kuullut. Hänelle tuli äkkiä hirmuinen hätä ja pelko. Mitä hän oikeastaan oli ajatellut näinä viime aikoina? Mistä kaikesta oli hän Joukoa syyttänyt? Ja millä perusteella?
Syyttänyt saamattomuudesta, epäillyt hänen lahjojensa laajuutta ja… ja… hän ei nyt uskaltanut itselleenkään sitä tunnustaa!
Ja Jouko oli nyt ollut monen monta kertaa juovuksissa!
Oliko hän siihenkin syynä?
Oli, oli. Hänen tuntonsa sanoi, että niin oli. Hän oli ollut niin kylmä ja kankea Jouolle.
Mitä hän oli tehnyt?! Epätoivoon saattanut helläsydämisen miehen, joka rakasti häntä ja oli häneen turvautunut kuin äitiinsä, auttajaansa, pelastajaansa…!
Mutta hän rientää nyt Joukon luo, kertoo kaikki, puhdistaa pahan sydämensä ja on koko elinaikansa hellän miehensä paras ja rakkain ystävä…
Jouko antaa kyllä hänelle anteeksi! Tuo ylevä, kallis, rakas Jouko!