Hän riensi puolijuoksussa kotia kohden ikäänkuin yhdellä ainoalla syleilyllä ottaakseen takaisin kaiken sen, minkä luuli menettäneensä…
Mutta kun hän saapui kotia, ei Jouko ollutkaan tullut. Tyhjä keinutuoli, jossa Jouko aamulla oli istunut, seisoi laihoin, ojennetuin käsivarsin pöydän luona ikäänkuin vartomassa, milloin siihen istuja tulisi…
Laila istahti siihen, riisumatta päällysvaatteitaan. Siinä olivat pöydällä Jouon kirjoitusneuvot… tuo tuttu kynänvarsi, jonka ponnessa melkein sormen jäljet näkyivät, ja kirjoitusmatto, Lailan antama joululahja… siinä olivat sievässä järjestyksessä kaikki…
Hän nousi ylös, päätti lähteä toimistoon. Jouko ihan hämmästyy, kun näkee Lailansa tulevan…
Hän riensi toimituspaikkaan. Vanhempi ja nuorempi herra istuivat toinen toisella puolen pöytää. Laila tunsi heidät ja he Lailan, vaikkeivät he olleet koskaan esitellyiksi tulleet.
"Ei hän ole vielä tänään käynytkään", vastasi vanhempi herra Lailan kysymykseen. "Ja tuskin tänään tuleekaan. Hän on jättänyt lehteen tulevan pääkirjoituksen jo eilen illalla…"
Laila ei enempää viipynyt. Hän riensi kadulle ja lähti kävelemään kotia kohden. Taas hän istui keinutuoliin, osaamatta ajatella tai tehdä mitään. Hermostuneesti hän hypisteli kirjoitusmattoa, käännellen sen nurkkia rullalle; silloin hän havaitsi kirjeenkuoren nurkkaa vilahtavan maton alta… hän tempasi sen esille, uskoen varmasti sen olevan hänelle. Mutta kun hän näki osoitteen olevan "Toimittaja Timoselle", heitti hän sen luotaan.
Äskeinen kummallinen pelko tuli nyt kaksinkertaisella voimalla. Jouko oli aamulla ollut niin omituinen, ja hänen äänensä oli kuulunut kuin haudasta, kun hän sanoi hyvästi.
Mitä varten hän oli niin oudosti sanonut hyvästi, ikäänkuin olisi aikonut jonnekin pitemmälle?
Pitkin päivää Laila oli liikkeellä, mutta vältti keltään kysymästä Joukoa. Kun hän illalla palasi kaupungilta ja silloin oli hän käynyt kaupungin kapakassakin, — istui neiti Saksinen häntä odottamassa.