Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi kylmänlaisen hyvästin ja poistui.
"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.
Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia. Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.
Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen mieleensä…
Jos olisi johon menisi… jossa saisi oppia… niin ei enää palaisikaan kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.
"Suuri, ihana elämä on edessämme…" oli Pentti sanonut.
Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän…
"Kerran otan sinut… noudan korkean vaarasi alta…!"
Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten…
"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme tehdä viljava ja lämmin valon maa…!"