Niin… niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä kykenisi jotakin tekemään, mutta hän…!

Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se jokapäiväinen työ… aamusta iltaan… Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan kaikkena kesänä… uuvuttavaa, raskasta työtä… Nyt ensiksi kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika, joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä…

Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona. Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen mietteisiinsä istumaan.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä. Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.

Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja hopitteli hevostaan.

Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival, josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.

Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli hauska työtä tehdä…

Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta… Miksi niin tuntuikin!

Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut…