Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö seminaariin… eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen voisi raha-asioissa kääntyä…

Jos nyt koti vielä myytäisiin…? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta palvelijaksi…

Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu…

Kuka tiesi mitä Pentti…? Niin, Pentti!

Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt. Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta… nyt hän toivoi jo Pentiltä vastausta…

Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut, tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti hänen pikkumaisista huolistaan…! Pentti, joka ei koskaan alentunut ajattelemaan pikkuasioita… Mutta tässähän olikin kysymys melkein elämästä ja kuolemasta… Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää… Hän istahti rantatörmälle ja katseli joelle… Tukkilauttoja kulki monta yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.

He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi istui hän ääneti.

Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin…

Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä, on myötä- ja vastamaata, mut ootella tuulella tyventä ei kulkuripoika saata.

Enkä se ole minä, joka hymyilen, se on minussa toinen luonto — hymykin, jota hymyilen on teeskennelty muoto.