Suru se on syämmessä syvemmällä, vaikka iloiselta mä näytän. Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden näin reilusti itseni käytän.
Kuuntelepa kulkurin säveleitä, kuinka katkerilta ne kaikuu: Ne on syämmeni mustia murehia, jotka laulustani raikuu…
Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan… se oli muuan etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni…
Hilma muisti hänet selvään… Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät pieksunvarret… Kun vain ei olisikin sama mies… Halminen nimeltä…
Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies…
Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:
Kulkuripoika näki vieressä tien tuon aukeavan lemmen kukan — katsella, vaan ei omistaa, on kulkuripojalla lupa…
Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen… ehkä oli laulanutkin juuri hänen vuokseen… ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta… Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia… Ei rivouksia puhunut eikä kiroillut… Viikon olivat talossa tuulta maanneet…
Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.
"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti", kuuli hän lautalta sanottavan.